Maaret Kallio herätteli tänään 31.5. Helsingin Sanomissa meitä aikuisia muistamaan, miten olemme itsekin olleet nuoria ja että malttaisimme pysähtyä pohtimaan nuorta itsessämme. Jaan oman nuoruuskuvani ja haluan sanoa jotakin kuvan 17-vuotiaalle Millalle. Jaan toivottavasti samalla jotakin myös tämän päivän nuorille.
Sinä 17-vuotias Milla
Olit odottanut vanhojen päivää kovasti. Vihreä varta vasten ompelijalla teetetty upea puku odotti hetkeä, jonka itse tiesit olevan yhden aikakauden päätös. Tiesit jättäväsi lukion kesken tulevana syksynä jos ovet terveydenhuolto-oppilaitokseen avautuisivat. Tiesit löytäneesi oman polkusi vanhempiesi vastustuksesta huolimatta. Tuohon aikaan terveydenhuolto-oppilaitoksen alaikäraja oli 17 vuotta ja olit täyttänyt tuon maagisen iän kolmea kuukautta aiemmin. Helmikuun yhteishaun vuonna 1993 tiesit olevan hetki, jolloin ottaisit tulevaisuutesi omiin käsiisi.
Oli penkkaripäivän aamu ja illalla valta lukiossa oli siirtyvä meille 2.luokkalaisille. Ohjelmaan kuului abien kuunnelma keskusradion kautta, jota koko koulu, yläaste ja lukio, kuuntelivat. Eräänlainen Suomipopin Aamulypsyn esiaste oli hetki, jota odotettiin innolla. Mitähän abit ovat tänä vuonna keksineet? Kuka opettaja olisi tällä kertaa maalitauluna?
Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi-kilpailu ja koulumme, Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella ”kilpailijoita” ja silloin se tuli.
”Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee 2.luokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza.”
Aika pysähtyi.
Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta.
Kunpa 17-vuotias Milla ei olisi mennyt sisältä rikki tuona helmikuisen aamuna, vaan tiennyt, että paino ei määrittele ihmistä. Paino ei koskaan määritellyt sitä, että pääsin niihin kouluihin, joihin halusin. Paino ei ole määritellyt sitä, että minua on rakastettu. Paino ei ole määritellyt sitä, että olen saanut kaksi lasta. Paino ei ole määritellyt sitä, että minulla on ystäviä. Paino ei ole määritellyt sitä, että olen saanut suuren kunnia edustaa muita ihmisiä erinäisissä luottamustoimissa.
Kunpa olisin tiennyt kaiken tämän 25 vuotta sitten. Kunpa olisin tiennyt, että kelpaan ja riitän sellaisena kuin olen. Kunpa olisin tiennyt, että toisen kiusaaminen on vain oman pienuuden merkki enkä olisi antanut abien sanojen rikkoa itseäni. Kunpa olisin tiennyt, että sitä sisäistä haavaa ei saa syötyä pois. Kunpa olisi tiennyt, että kipua ei pysty kuin hetkellisesti turruttamaan ruoalla. Kunpa olisin tiennyt, että apua on saatavilla myös syömisongelmiin.
Nyt 42-vuotiaana tiedän. Tiedän, miltä sisäinen kipu tuntuu ja miltä tuntuu vimmaisesti yrittää turruttaa sitä. Mutta ennen kaikkea tiedän, että kipua on mahdollista lievittää terveellisesti ja että on olemassa ihmisiä, jotka vilpittömästi haluavat auttaa sinua kivun kanssa.
Sinä, joka kamppailet kivun ja ruoan ja painon kanssa. Muistathan, että Sinä riität. Sinä kelpaat. Ja Sinä pystyt. Ihan mihin ikinä itse haluat! Uskoa minua, sillä minä olen sen polun kulkenut. Sinun ei enää tarvitse. En voi luvata sinulle, ettetkö koskaan kohtaisi sielultaan pieniä ilkeitä ihmisiä, jotka haluavat satuttaa sinua. Mutta sen voin luvata, että maailma on täynnä hyviä ihmisiä, joille Sinä olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet. Ethän koskaan lakkaa olemasta Sinä?