Ongelmissa vellominen ei ole itseisarvo. Tarvitaan näköalaa ja ratkaisuja, jotka lisäävät veto- ja pitovoimaa. Varhaiskasvatukseen hakeutuneet ovat tunnollisia, työhön sitoutuneita ja lapsia rakastavia ammattilaisia. Alalla pitkään olleet kuvaavat työn muutosta tavalla, joka ei imartele vastuutahoja. Aika lasten kanssa on vähentynyt, lasten tarpeisiin ei pystytä riittävästi vastaamaan, koko ammatillista osaamista ei pystytä hyödyntämään, kiire ja levottomuus on lisääntynyt ja kirjalliset työt vievät ammattilaiset pois lapsen viereltä. Miksi ammattilaisia ei kuulla?
Varhaiskasvatuksessa on ollut monta muutoksen vuotta. Nyt pitää ratkaista käsillä olevat ongelmat, jotta edelleen voidaan puhua laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, jota rautaiset ammattilaiset toteuttavat.
Varhaiskasvatuksen kehittämisohjelmaan on tulevalle kolmelle vuodelle budjetoitu 125 miljoonaa euroa, mikä on mahtava satsaus. Ohjelman tavoitteena on vahvistaa varhaiskasvatuksen laatua ja tasa-arvoa.
Esittelin ylpeänä ohjelmaa Tehyn koulutustilaisuudessa. Kuulijat, arjen ammattilaiset, kommentoivat yhdestä suusta näin: ”Miksi rahalla ei laiteta mitoituksia kuntoon ja nosteta työntekijöiden palkkoja?” Ymmärsin, että kehittäminen on arvokasta, mutta tässä tilanteessa kaukana arjen haasteista ja niiden kanssa painivista ammattilaisista. Miten voi kehittää, jos perusta on murtumassa?
Tehyn ja Superin SOS-kampanja koskee myös varhaiskasvatusta: Me olemme osa ratkaisua, emme ongelma! Ongelma eivät ole Tehyn ja SuPerin neuvottelukierroksen yhteiset tavoitteet paremmasta palkasta ja työoloista. Ongelma on se, kuka lapsia jatkossa hoitaa. Vai hoitaako kukaan?