Suomessa julkaistiin 25.2. parlamentaarisen työryhmän raportti niin sanotusta velkajarrusta. Raportin mukaan julkista taloutta pitäisi sopeuttaa seuraavalla vaalikaudella 8–11 miljardilla eurolla, jotta julkisen talouden alijäämä saataisiin noin 2–2,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2031 mennessä.
Velkajarrua on perusteltu julkisen talouden kestävyyden vahvistamisella. Keskustelussa on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle yksi keskeinen kysymys: Kuka maksaa sopeutuksen?
Talouspolitiikka on myös tasa-arvopolitiikkaa
Talouspolitiikkaa käsitellään usein teknisenä kysymyksenä: paljonko velkaa on, kuinka suuri alijäämä on ja miten julkista taloutta tasapainotetaan. Todellisuudessa kyse on aina myös arvovalinnoista. Sopeutustoimet – olivat ne menoleikkauksia tai veronkorotuksia – kohdistuvat aina ihmisiin. Niillä on erilaisia vaikutuksia eri väestöryhmiin, alueisiin ja sukupuoliin.
Suomessa julkiset palvelut, sosiaaliturva ja hyvinvointivaltion rakenteet ovat keskeisiä tasa-arvon infrastruktuureja. Ne tasoittavat tuloeroja, mahdollistavat työssäkäynnin ja tukevat ihmisiä elämän eri vaiheissa. Kun julkista taloutta sopeutetaan miljardiluokassa, kysymys ei ole vain budjettirivistä – vaan siitä, kenen arki muuttuu.
Velkajarrun mukainen sopeutus voi olla mittakaavaltaan poikkeuksellisen suuri. Sopeutustaso voi olla jopa kolminkertainen nykyisen hallituksen sopeutuksiin verrattuna ja pahimmillaan heikentää talouskasvua sekä lisätä työttömyyttä.
Tasa-arvon kannalta keskeinen kysymys on, mihin sopeutus kohdistuu. Historiallisesti menoleikkaukset ovat usein osuneet erityisesti sosiaaliturvaan, julkisiin palveluihin ja kuntien ja hyvinvointialueiden rahoitukseen.
Näiden vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi naiset käyttävät keskimäärin enemmän julkisia palveluja ja työskentelevät useammin julkisella sektorilla. Samalla pienituloiset kotitaloudet ovat riippuvaisempia sosiaaliturvasta. Siksi finanssipolitiikka voi vahvistaa tai heikentää sukupuolten välistä tasa-arvoa – usein ilman että sitä edes huomataan.
Velkajarru voi kaventaa demokraattista liikkumatilaa
Velkajarrun yksi keskeinen piirre on, että se sitoo tulevien hallitusten finanssipolitiikkaa jo etukäteen. Useimmat eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet sopeutustavoitteeseen, vaikka kaikki eivät olleet mukana sopimuksessa.
Tämä herättää myös demokraattisen kysymyksen: kuinka paljon talouspolitiikkaa pitäisi lukita yli vaalikausien?
Jos sopeutuksen taso määritellään etukäteen, poliittinen keskustelu voi kaventua siihen, mistä leikataan, ei siihen tarvitaanko leikkauksia tai miten ne pitäisi toteuttaa. Vaikka keinovalikoima on vielä sopimatta, näin mittavilla sopeutuksilla on vaikea välttyä leikkauksilta sosiaaliturvaan ja sote-palveluihin. Tasa-arvon näkökulmasta tämä on ongelmallista.
Sosiaalipolitiikka, palvelut ja hyvinvointivaltion rakenne ovat keskeisiä tasa-arvon välineitä – ja juuri niihin kohdistuvat usein suurimmat säästöt.
Tarvitaan myös systemaattista arviointia siitä, miten talouspolitiikka vaikuttaa ihmisiin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sukupuolivaikutusten arviointia, vaikutusten tarkastelua eri tuloluokissa ja alueellisten vaikutusten analyysiä. Talouspolitiikka ei ole vain kysymys velasta ja alijäämästä. Se on myös kysymys yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta.
Velkajarru on arvovalinta
Velkajarrukeskustelu osoittaa, että talouspolitiikka on pohjimmiltaan arvovalintojen tekemistä rajallisten resurssien maailmassa. Velkaa voidaan vähentää monella tavalla: leikkaamalla, verottamalla tai kasvua tukemalla. On riski kuitenkin, että velkajarru itseasiassa heikentää kasvua ja saattaa siten jopa suurentaa velkataakkaa. Siksi velkajarrun todellinen kysymys ei ole vain paljonko säästetään, vaan ennen kaikkea miten ja keneltä. Jotta velkajarrun velvoittaman sopeutus olisi mahdollisimman oikeudenmukaista, sen tulisi olla veropainotteista, keskittyä kasvutoimiin kuten investointeihin, ja keskittyä mahdollisimman vähän leikkauksiin.
Jos haluamme säilyttää suomalaisen hyvinvointivaltion vahvan tasa-arvopohjan, tämä kysymys on syytä pitää keskustelun keskiössä.