Synttärit. Se hetki vuodesta, kun ohi kiitävän hetken pysähdyn miettimään identiteettiäni ja asemoin itseni ympäröivään maailmaan. Selvää on, etten ole enää teini – onneksi. Aikuinen olen. Olenko keski-ikäinen? Rehellisyyden nimissä taidan olla jo yli – siis aivan hiukkasen, jos pidän 109-vuotiasta Suomen vanhinta naista mittapuuna.
Synnyin 60-luvulla, 20 vuotta sen jälkeen kun nuori Anne Frank piilotteli amsterdamilaisen talon vintillä juutalaisvainoja. Mummoni tuli maalta minua ja siskoani hoitamaan Helsinkiin, vastarakennettuun lähiöön. Vanhempani olivat tulleet jenkkikassi kädessä saman linja-autoyrittäjän kyydissä muutamia vuosia aiemmin. Navetta- ja maanviljelyshommat vaihtuivat isällä vuorotyöhön Helsingin Sanomien latomossa ja äidillä kuusipäiväiseen viikkoon parturina, ensin toisen palveluksessa ja myöhemmin yrittäjänä.
Äitini olisi halunnut minusta parturiliikkeelleen jatkajan. Minä halusin sairaanhoitajaksi – pelastaa ja hoitaa. Ennen Anne Frankin päiväkirjoja-aikoja se olisi tarkoittanut asumista sairaalassa, ilman työaikaa ja vapaapäiviä tai oikeutta perhe-elämään. Ehkä olisin silloin harkinnut kaksi kertaa.
Kymmenen päivää ennen Suomen itsenäistymistä astui voimaan meidän ensimmäinen työaikalaki. Tai oikeastaan ei siis meidän, sosiaali- ja terveydenhuollon eikä varhaiskasvatuksen työntekijöiden vaan tehdastyöläisten, rakennusalan, kaupan ja ravintolan sekä majoituspalveluiden työaikalaki. He saivat vuonna 1917 kahdeksan tunnin työpäivät – 48 tuntia viikossa. Viikkolepo oli 30 tuntia sunnuntain yhteydessä. Me pääsimme työaikalain piiriin vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun vuonna 1946 säädettiin uusi työaikalaki. Eikä oikeasti vielä silloinkaan, koska sen voimaantuloa lykättiin alallamme vuodella. Voimme siis tänä vuonna juhlia työaikalakimme 70-vuotispäivää. Se ei kuitenkaan taannut meille kahdeksan tunnin työpäiviä vaan 141 tunnin säännöllisen työajan kolmessa viikossa. Saimme oikeuden vapaa-aikaan.
Vuonna 1935 Kansainvälinen työjärjestö (ILO) solmi yleissopimuksen työajan lyhentämisestä 40 tuntiin viikossa. Suomessa lyhennys toteutettiin vähitellen 70-luvulle tultaessa. Työehtosopimuksilla työaikaa on saatu vielä hieman lyhennettyä. Hidasta on työajan kehitys kännyköihin verrattuna. Nopeaa kehitystä olen nähnyt vain kiky-sopimuksessa. Vuosittaisen työajan nosto 24 tunnilla vei hetkessä 30 vuotta taaksepäin – aivan kuin olisi saanut lankapuhelimen takaisin.
Kun valmistuin unelma-ammattiini 80-luvulla, en ymmärtänyt mitään periodityöstä, joka 1996 työaikalaissa muuttui jaksotyöksi. Käytäntö opetti, että työtä tehdään 120 tuntia kolmessa viikossa, vaikka sitten 12 päivää peräkkäin. Viikkolepo sunnuntain yhteydessä oli harvinaista herkkua. Ylitöitä ei syntynyt saati maksettu, vaikka kuinka jousti ja venyi. Lisiä kyllä kertyi ihan kivasti, kun sinkkuna saattoi työskennellä kaikki juhlapyhätkin.
Myöhemmin vakiyökön puolisona, kahden lapsen äitinä ymmärsin, että en vaan kerta kaikkiaan voinut tehdä enää vuorotyötä. Rakas anoppikin oli silloin vielä vakavasti sairaana. Olin aiemmin jo havainnut, että yötyö aiheutti sydämen tykytystä ja ”krapulaa”. Helpottuneena madalsin suosiolla tulotasoani ja siirryin päivätyöhön, jonka lisäksi oli varallaoloa. Niin… varallaoloa – sana, joka kuulostaa suloisen kevyeltä, tarkoitti useimmiten vähintään kahdeksan tuntia lähes tauotonta työtä leikkaussalissa oman työvuoron jälkeen aamuyön tunneille saakka. Saatoin mennä valinnassani sydämen kannalta ojasta allikkoon, mutta en kadu hetkeäkään – sain pelastaa ja hoitaa.
Nelissäkymmenissä siirryin oikeaan päivätyöhön hoitajien hoitajaksi – siis päätoimiseksi pääluottamusmieheksi. Myöhemmin sain Tehyn edunvalvontayksikön asiamiehenä vastuulleni työajat ja asetin tavoitteekseni uudistaa kuntapuolen jaksotyöjärjestelmä. Siinä meni iloisesti sekaisin työ- ja vapaa-aika seitsemän vuoden ajan. Uudistus ei olisi onnistunut ilman Tehyn työtuomioistuinjuttujen aiheuttamaa painetta. Jaksotyökokeilupilotissa mukana olleista lähes jokainen oli tehyläinen. Suurin vääntö käytiin suoraan Kuntatyönantajan kanssa, vuonna 2007 saadun Tehyn itsenäisen neuvotteluaseman turvin. Ei jaksotyöjärjestelmä täydellinen ole, mutta jotain kertonee se, että sähköpostini ei tukkeudu enää jaksotyökysymyksistä. Minulle se on merkki tehyläisestä joukkovoimasta.
Parin vuoden ajan sähköpostini on tukkeutunut yleistyöaikakysymyksistä, koska jaksotyöuudistuksen jälkeen yleistyöaikaan on siirretty massoittain, lähinnä päivätyötä tekeviä tehyläisiä. Enää en voi kysyä latomon luottamusmiehenäkin toimineelta isältäni, miten työaikalain yleissäännöksen mukainen työaika toimi heillä. Olen kuitenkin varma, että isäni olisi asiasta maininnut, jos heidän järjestelmässään olisi sairauslomalla menettänyt viikkoylityökorvaukset, vuosilomien ja palkattomien vapaiden tunnit olisi teetetty sisään tai seitsemän päivän työsuhteessa olisi voinut teettää 63 tuntia ilman ylitöitä, silloin kun työpäivät jakautuvat kahdelle kalenteriviikolle. Epäilen vahvasti, että järjestelmästä on voitu vain kuntapuolella tehdä näin käsittämättömän vaikea ja epäoikeudenmukainen, kun se muilla aloilla on selkeä ja toimiva. Tällaiseksi järjestelmää ei varmasti tarkoitettu vuonna 1917 tai yleislakkoja olisi pidetty muistakin kuin poliittisista ja palkankorotussyistä.
Edessäni on vielä noin kymmenen vuotta työelämää, ellei eläkeuudistusten nopea sykli tuo lisäaikaa. Kun saavutan virallisen vanhuusiän, toivon, että maailmassa on rauha eikä kenenkään tarvitse paeta etnisiä vainoja. Toivon myös, että kaikki tehyläiset ovat saaneet 110 vuoden odottelun jälkeen tasa-arvoisen työaikajärjestelmän eli vuorokautisen ja viikoittaisen työaikasuojelun sekä vähintään samanlaiset ylityökorvaukset kuin muilla on ollut jo 1917 vuodesta lähtien.
Palataan vielä tähän hetkeen. 100-vuotiaan itsenäisen Suomen ja ensimmäisen työaikalain lisäksi voimme juhlia sitä, että Tehyn keväällä 2017 työtuomioistuimessa voittamasta työaikajutusta alkaneet neuvottelut on saatu onnellisesti päätökseen. On monta syytä juhlia!
Omalta osaltani voin sanoa ”55 siitä viis”. Elämä hymyilee kun onnistuu pelastus- ja hoitotehtävässä.