kuva: Meeri Koutaniemi

Haittaako aikuisten tekemä lainsäädäntö päiväkotilapsen arkea?

Kasvokkain-näyttelyssä kuvatut hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijät nostavat esiin kertomiensa tarinoiden avulla hoitotyön arkea. Näyttely on Tehyn ja Meeri Koutaniemen yhteisnäyttely ja se on avoinna yleisölle Rajala Galleryssa 8.7. asti. Tehyn asiantuntijat tutustuivat näyttelyn tarinoihin ja he kertovat blogisarjassa hoitajien kokemasta eettisestä stressistä – siitä kun työ haluttaisiin tehdä mahdollisimman hyvin, mutta se ei ole aina mahdollista. 

”Karistan nuken uunin hellanluukusta loput dominopalikat ulos ja kaivan leikkiponin sohvatyynyn välistä. 2-vuotias on ollut hoidossa luonani. Minulla ei ole omia lapsia. Näissä hetkissä olen voinut omistautua täysin lapselle ja yhä useammin huomannut, että se riittää. Tiukasti ennalta suunniteltuun ohjelmaan ei mahdu maidon kaatuminen lattialle ja lapsen ilo siitä, että dominopalikoista saa laitettua ruokaa uuniin. Tämän ikäisen kohdalla en edes haikaile, että minun tarvitsisi häntä jotenkin pedagogisesti kasvattaa.”

Nämä ajatukset nousevat mieleeni, kun tutustun Sari Kallionpään kuvaan ja ajatuksiin tehyläisenä varhaiskasvatuksen työntekijänä. Hän toteaa työssä olevan parasta, että voi olla tukemassa askeleita, joiden avulla lapset saavuttavat uusia taitoja. Samaan aikaan hän tunnistaa meille niin tutun ongelman kun työvuorossa kaksi kasvattajaa joutuu vastaamaan 20 lapsesta. Valitettavasti useassa päiväkodissa voimassa olevaa lakia ja asetusta rikotaan tältä osin päivittäin. En ole varma ovatko kaikki vanhemmat tai päättäjät edes tietoisia tästä epäkohdasta.

Tämä hirvittää myös itseäni. Minusta tuntuu jo yhden tai kahden, ei oman lapsen kanssa, että silmät ja kädet eivät tahdo riittää. Päiväkodeissa tämä ongelma on kertaantunut ja kasvatustehtävissä olevan henkilökunnan määrä on liian pieni suhteessa lasten määrään. 

Henkilöstömitoitus lasketaan päiväkotikohtaisesti ja on selvää, että yksittäisessä työvuorossa oleva lastenhoitaja joutuu aika mahdottomaan tilanteeseen yrittäen samaan aikaan lohduttaa yhtä kaatunutta, auttaa toista pukemaan kenkiä jalkaan ja kolmatta vessaan. Puhumattakaan siinä tilanteessa, siinä työvuorossa, että hänellä olisi mahdollisuus kannustaa lasta onnistumaan tai tarjoamaan niitä elämyksiä, jotka lapsi on ansainnut. Laatu varhaiskasvatuksessa on kärsinyt.

Mitoituksen ohella tunnistamme tehyläisinä henkilöstörakenneongelman. Varhaiskasvatuslain 37§ tulee voimaan 1.1.2030. Sen mukaan päiväkotien henkilöstörakenne muuttuu yhä enemmän varhaiskasvatuksen opettajan tai sosionomin kelpoisuudeksi. Vain kolmasosalla suunnitellusta henkilöstöstä edellytetään lastenhoitajan kelpoisuutta. Lastenhoitajien määrä vähenee lähes 10 000 henkilöllä. 

Palaan hetkeen jossa 2- vuotias on luonani hoidossa ja ymmärrän hyvin, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan lastenhoitajan ydinosaamista; huolenpitoa, perushoitoa, leikkiä ja syliä. Sitä suunniteltu henkilöstörakenne ei turvaa.

Tämän osalta meillä olisi aikaa vielä muuttaa varhaiskasvatuslakia. Ilon hetket ja onnistuminen, että dominopalikoista saa laitettua ruokaa, eivät saisi jäädä aikuisten tekemän lainsäädännön vuoksi kokematta.