Metsäteollisuus lähti jo aiemmin sopimuspoliittiseen käpykaartiin. Suomalaisen työmarkkinamallin yksi kivijalka eli yleissitovuus murenee. Ei aihetta paniikkiin. Se murenee hiljalleen ja julkisella sektorilla ei ole näköpiirissä tältä osin muutoksia.
Työnantajien toiminta on epäloogista. Yhtäältä vaaditaan ns. vientivetoista sopimusmallia, joka tarkoittaa sitä, että jokin keskeinen vientiala tekee työehtosopimukset ensimmäisten joukossa ja muut alat seuraavat sitten valittua linjaa. Tätä menettelyä on noudatettu viimeiset viisi - kuusi vuotta.
Rooli on langennut luontevasti teknologiateollisuudelle, jonka sopimusratkaisut ovat toimineet mittatikkuna. Ruotsissa käytetään termiä ”märket”. Toisaalta hoetaan paikallisen sopimisen -mantraa. Työehdoista tulee päättää hajautetusti mahdollisimman lähellä yksittäistä palkansaajaa.
Johonkin on unohtunut, etteivät nämä kaksi tavoitetta mahdu samaan pakettiin. Kuin varis tervatulla katolla. Kuin yrittäisi sekä syödä että säästää kakkua. Ja vielä yksi kielikuva: yrittävät syödä kaikki rusinat kaikista pullista.
On jäänyt epäselväksi, miten ihmeessä työnantajajärjestöissä on ajauduttu näin kummalliseen tilanteeseen. Hehän yleensä ovat olleet kohtuullisen fiksuja. Selityksiä etsiessä täytyy spekuloida. Tiedämme, että yritysten käsitykset poikkeavat toisistaan merkittävästi sen suhteen minkälainen olisi oivallinen sopimusjärjestelmä. Ratkaisuissa on haluttu miellyttää kaikkia ymmärtämättä, että kokonaisuus ei toimi.
Mitään vientivetoista Suomen mallia ei ole virallisesti olemassa. Se on toiminut, koska valta-kunnansovittelija näin toimii ja työnantajajärjestöt vahvasti koordinoivat ratkaisuja Suomen mallin mukaan. Tätä rautakahletta on sovitettu myös julkisen sektorin ratkaisuihin. Siksipä Tehylläkin on ollut työehtosopimusneuvottekuissa oman ”rakkaan” kumppanin, Kuntatyönantajan, lisäksi koko työnantajien joukko ja valtakunnansovittelija toisella puolella pöytää. Rintama on laaja ja tiivis.
Nyt kun teknologiateollisuuden isäntien linjausten vuoksi suuntaa-antavaa valtakunnallista sopimusratkaisua ei ole olemassa, on myös rautakahle murenemassa. Palkkakoordinaatio vähenee merkittävästi tai katoaa kokonaan. Jukka Pekkarinen kuvaa Talouselämän kolumnissaan tilanne ”chicken gameksi”. Alkaa eri alojen välinen palkkakilpailu. Tämmöinen riski on olemassa.
Tehyn näkökulmasta rautakahleen poistuminen on enemmän hyvä uutinen. Suomen malliksi kutsuttu sopimustoiminnan malli on kopioitu Ruotsista. Sielläkin on havaittu mallin jäykkyys. Eri alojen ratkaisujen ollessa sadasosa desimaalien tarkkuudella toistensa kopioita, ei palkka-vääristymiä ja epäoikeudenmukaisuuksia voi korjata.
Tiedämme, että terveydenhuoltoalan naisvaltaisten ammattilaisten palkat ovat alakantissa. Sitä ne ovat kansainvälisesti vertaillen ja sitä ne ovat vertailtaessa saman koulutuksen ja vaativuuden miesvaltaisten alojen palkkoihin. On siis vääristymää, joka tulisi korjata vihdoin ja viimein. Suomen mallin rautakahleen oloissa korjausliikkeet ovat erityisen vaikeita. Kun nyt rautakahle on poistumassa, tehtävä helpottuu. Toki vaikeuskertoimia piisaa jatkossakin ihan riittämiin.