kuva: Jussi Tuokkola

Varhaiskasvatuksen henkilöstömitoituksessa samoja ongelmia kuin vanhustenhoidossa

Tänään Yle uutisoi kuntien jopa yli 30 lapsen ryhmistä. Ongelma on tuttu myös Tehyssä, jonne tulee jatkuvasti työntekijöiltä ilmoituksia ylisuurista ryhmistä. Samoin kuin vanhustenhoidossa niin myös varhaiskasvatuksessa käytetään kyseenalaisia keinoja hyväksi henkilöstömitoituksen kiertämisessä.

Päiväkotien henkilöstömitoituksesta on säädetty jo 1990-luvulta saakka. Varhaiskasvatuslain kirjaus on sinänsä selkeä. Siinä ei puhuta desimaaleista vaan siitä, kuinka monta lasta kasvattajalla voi olla vastuullaan. Alle 3-vuotiaita saa olla 4/ kasvattaja ja yli 3-vuotiaita 8 /kasvattaja.

Lisäksi vuonna 2015 säädettiin ryhmäkokokatosta. Eli kuinka monta lasta ryhmässä saa enimmillään olla. Lapsia saa olla kolmen kasvattajan verran eli esimerkiksi alle 3-vuotiaita saa ryhmässä olla 12. Eikä yhtään enempää, vaikka kasvattajia olisikin enemmän.

Ruokahuolto, siivous, kaupassa käynti ja muut avustavat tehtävät eivät kuulu kasvattajien tehtäviin, sillä kaikki se aika on pois perustehtävästä eli työstä lasten kanssa. 

Kuulostaa hyvältä ja selkeältä. Valitettavasti lainsäädäntö ei takaa mitoituksen noudattamista, sillä laissa on lisäksi ns. poikkeamissäännös, joka venyttää työnantajien – niin yksityisten kuin kunnallisten - mielikuvituksen äärimmilleen. Ja todella, mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja, kun mitoitussääntöjä kierretään niin että toiminta näyttää  lailliselta.

Lain  tarkoittamat poikkeamiset suhdeluvusta voivat olla satunnaisia, lyhytaikaisia ja tilapäisiä. Eli se ei  voi olla jatkuvaa eikä päivittäistä eikä se voi kestää koko päivää. Valitettavasti päiväkotien arki on jotain aivan muuta. Usein kuulee kerrottavan että pitkiinkään sairauslomiin ei oteta sijaisia. Ei ole tavatonta että ryhmä toimii kaksi, jopa kolmekin viikkoa kolmen kasvattajan sijaan kahdella.

Poikkeamissäännös on suuri ongelma ja vaikka ministeriö on ohjeistanut pykälän tulkintaa, on siinä liian monta porsaanreikää. Lisäksi lain tulkinnassa menevät puurot ja vellit sekaisin. Suhdeluvusta voi tietyin edellytyksin poiketa mutta ryhmäkokokattoa ei saa missään olosuhteissa ylittää.

Miten valvontaa sitten toteutetaan? Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus valvoa myös yksityisiä toimijoita. Heikoimmillaan valvonta on sitä, että saatuaan tiedon mahdollisesta epäkohdasta kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava virkamies keskustelee päiväkodinjohtajan kanssa. Hänelle vakuutetaan, että päiväkodissa toimitaan lain ja asetuksen mukaisesti. Sen kummemmin asiaan perehtymättä asia on loppuun käsitelty. Mikään ei siis muutu, karavaani jatkaa kulkuaan.

Parhaimmillaan se on jotain ihan muuta. Silloin päiväkodin toimintaan tutustutaan paremmin, selvitetään kuinka paljon lapsia ja kasvattajia tosiasiallisesti on ollut paikalla, kuinka sijaisia otettu, onko työntekijät päteviä ja myös henkilökuntaa tai sen edustajia kuullaan.  Ja havaitut puutteet korjataan.

Työntekijöillä on usein suuri kynnys puuttua epäkohtiin ja useimmiten on kyse perustavaa laatua olevista, pitkään kestäneistä epäkohdista palvelun tuottamisessa ja laadussa. Henkilökunnalla on huoli, joka tulee ottaa vakavasti.

Kun vanhuspalvelulakiin lisätään sitova henkilöstömitoitus, ei kannata ottaa mallia varhaiskasvatuslaista, sillä se ei ongelmaa ratkaise. Lait tehdään noudatettaviksi – näin olen ymmärtänyt. Olisi suotavaa, että lain säätäjä tekisi niistä sellaisia, että niiden noudattaminen olisi helpompaa kuin noudattamatta jättäminen.