kuva: iStock

Mikä on muuttunut vanhusten hoidossa – vai onko mikään?

A-studio tammikuussa 2019 ja A-studio toukokuussa 1997. Molemmissa aiheena vanhusten hoito, mikä on muuttunut?

Ennen puhuttiin vanhusten hoidosta, vanhankodeista ja pitkäaikaishoidosta. Nyt puhutaan ikäihmisten palveluista, tehostetusta palveluasumisesta ja kotihoidosta. Ennen puhuttiin säästämisestä, nyt puhutaan menojen leikkaamisesta. Ennen arvostettiin koulutuksen tuomaa osaamista, nyt mennään niin halvalla kuin kehdataan. Ennen palvelu oli enimmäkseen julkista, kunnan tuottamaa hoitoa, nykyään painotus on yksityisellä sektorilla.

Mielensäpahoittajan sanoin: oliko kaikki ennen paremmin? Ehkä oli, ehkä ei. Mutta aina on puhuttu rahasta ja siitä, että sitä pitää kulua niin vähän kuin mahdollista.

Tämän päivän kuuma peruna on henkilöstömitoitus, henkilöstön riittävyys ja koulutustaso. Ja aiheesta, sillä vakavia puutteita on havaittu.  Vuoden 1997 kuuma peruna oli vaipat. Ylemmän johdon käskystä sai terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla käyttää 2 vaippaa/potilas/päivä. ”Vaippakeskustelu” aiheutti myrskyn vesilasissa. Ei sellaisesta voi puhua! Asia tuli varmasti yllätyksenä useimmille omaisille ja monille muillekin.

Vaippakeskustelu oli vain jäävuoren huippu ja avaus keskustelulle, jota ei esimiesten taholta katsottu hyvällä. Sama ilmiö on edelleen olemassa: puutteista ei saa ääneen puhua, ja jos sen tekee, saa sen tuntea nahoissaan. Siviilirohkeutta tarvittiin silloin ja sitä tarvitaan edelleen.   Onneksi se oli vain yksi osa vanhusten hoitoa.

Vaipparajoituksesta huolimatta uskallan sanoa, että parhaamme teimme annetuilla resursseilla. Ja niin tapahtuu nytkin, niin hoitotyöntekijät kuin esimiehetkin tekevät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Laatu rakentuu monista tekijöistä. Ja kyllä niitä vaippoja enemmän käytettiin, jos tarve vaati!

Yli 20 vuotta on aallonomaisella liikkeellä keskusteltu vanhusten tai ikäihmisten hoidosta ja palveluista. Ja keskustelu jatkuu. Keskustelun keskiössä tulee olla laatu, palvelun tarve, toimintakyvyn ylläpitäminen, osallisuuden mahdollistaminen, ja koettu optimaalinen elämänlaatu. Se mikä yhdelle on elämänlaatua ei välttämättä ole sitä toiselle. Kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.

Vallalla on käsitys siitä, että kaikkien ikäihmisten elämänlaatua parantaa kotona asuminen elämän loppuun saakka. Kuinka väärässä olemmekaan näin ajatellessamme. Monille kotona asuminen on ainoa toivottu vaihtoehto. Mutta monille se tuo kuitenkin turvattomuutta, yksinäisyyttä, pelkoa, ahdistusta. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että heillä olisi huolehtivia lähimmäisiä ympärillään.

Lieväkin muistin heikkeneminen voi vaikuttaa siihen, että ei tunnista kotona tiheään tahtiin kulkevia työntekijöitä, joiden aika on kortilla. Sisään saatetaan tulla omilla avaimilla, suoritetaan tarpeelliset tehtävät ja jatketaan matkaa. Syy ei ole kotihoidon työntekijöiden, ei todellakaan.

Nyt olisi korkea aikaa osoittaa tämän maan rakentaneille ikäihmisille se kunnioitus ja arvostus mikä heille kuuluu. Mikä kaikille ihmisille kuuluu.  Kukapa haluaisi lukea lehdistä olevansa menoerä ja kansakunnan taakka? Millainen vanhuus meitä nuorempia sukupolvia odottaa?